tyhjä

 sitä on vaikeaa selittää

vaikea kuvailla niin että sen ymmärtää

miten kerta toisensa jälkeen 

on valvottava aamuun saakka

etsittävä jotain suurempaa

mentävä ihan täysillä

niin kauan että oksettaa 

aloitettava kaikki alusta

palattava niin kauan samaan kaavaan 

että pää sekoaa

ennen kuin koko keho tajuaa tajuaa

että sen kaiken alle hajoaa

kahdeksas kerros

kello on kai neljä
makaan sängyssä selällään
x-asennossa

helsinki nukkuu jälleen
mutta mä olen hereillä
uskoisin että sä myös
mutta en oikein tiedä oletko sä täällä

kesti yllättävän kauan ennen kuin tajusin sen
minkä nyt käsitän
enkä tarkoita mitään ihmeellistä kaaviota
tai aarrekkarttaa
vaan ihan tavallisia juttuja
iloa, tuskaa, kosketusta

vaikka en pysty auttamaan
valmiista ratkaisuista puhumattakaan
vaikka mun on vaikeaa istua paikallaan
tai pitää silmiä kiinni
osaan sentään olla hiljaa
ja rakastaa

kuuluisi varmaan miettiä
harkita, tunnustella
rauhoittua viikkokaupalla

mut se pitäis kai tässä kaupungissa tajuta
kun kerrostalojen kirkkaus himmenee
kun kaikki nukahtaa

ei ole enää enempää aikaa

jotain mullistavaa
jotain parempaa
jotain mikä muistuttaisi sinua ja sinusta

niistä kaikista tunteista puhumattakaan

rikkinäinen prinssi

välillä mä mietin kaipaatko sä mua
mietitkö mua kun meet nukkumaan
muistatko mua aamulla

varmaan pidät mua vieläkin vähän hölmönä
enkä mä syytä sua siitä

silleen hermostuneesti liikutan sormia pitkin pöytää
myöhästyn junista
enkä vieläkään jaksa uskoa

tiedän että siitä on yli kuukausi
kun lähdin yöllä kotoa menemään
ja sit sä soitit mulle kun istuin siinä pihalla
puhuit kai harkiten ja rauhallisesti

viilsit rintaan sillätavalla siististi
ja mä kai itkin niin kuin aina

koska pelottaa

koska tahdon jotain kaunista ja turvallista
jotain samaa kuin ennen
mutta kun mä kävelin sisälle

mikään ei ollut kuin ennen

sitten kaikki oli kylmää ulkoilmaa

ja katkenneita muistikuvia 

ovelta sänkyyn

sängystä suihkuun 

en edes tiedä kuinka kauan

kun palasin sun luokse
vedit jälleen hiuksia
ja jätit lupauksia ilmaan
enkä mä olisi tahtonut lopettaa sitä kaikkea siihen

114

peiton alle

käperryn pieneksi keräksi
puristan polvet rintaa vasten
koitan hengittää rauhallisesti
se ei meinaa onnistua tällä kertaa
ilman ohjeita

olen mytty kiellettyä
ajatuksia tunteita kaipuuta
ihoa luuta ja lihaa

pakenen taitavasti
puhun näennäisen sukkelasti
yritän unohtaa kipeät asia
piilotan samalla itseni

teen niin kuin käsketään
toteutan toiveet ja odotukset parhaani mukaan
otan rauhallisesti

pyydän vain yhtä asiaa
älä. päästä. irti. muinusta.
vaikka elän nykyisin hiljaa

syksy 19

jotenkin hassua miten kaikki vuodet vierii ohi samanlaisina
nopeasti ja pyytämättä anteeksi
kaikki muuttuu mutta samalla tuntuu
että mikään ei muutu

jotenkin hassua ajatella kuinka nopeesti se tapahtuu
yhtäkkiä makaa yksin

koska sitä kaikkea on silloin niin vaikea saada ulos
muuta kuin raivokohtauksina
 itkuna
     hajoamisena

jotenkin hassua miten mä vuosi toisensa jälkeen
löydän aina itseni
samasta tilanteesta
kaipaamasta jotakuta
itkemästä steissillä
talvella ja syksyllä
ja keväälläkin
varpaat ja sormet vailla tuntoa
mä vailla suuntaa

jotenkin hassua miten se kaikki viedään
aina huonoimpana hetkenä
kun kirsikkapuut ei enää kuki
eikä jaksa enää uskoa mihinkään tai kehenkään
eikä harjata hiuksia

yhdellä viestillä tai toisella puhelulla
yhdellä minuutilla

eikä se sit kuitenkaan oo mitään lopullista
jälkeenpäin ajateltuna kaikessa on enemmän järkeä

ei mikään ole niin yksinkertaista

enää
silti mulla on kipua rinnassa

tunne tukehtumisesta 

vaikka yritän purra hammasta
   ajatella ettei se kaikki johdu musta